Synnytystarina

12. joulukuuta 2016
Ihan ekaksi pahoittelut siitä että oon kirjoitellut harvemmin. Viime viikot on olleet täynnä tekemistä ja oman aikani oon käyttänyt paljolti lepäämiseen. Lepäämisen lisäksi päiviin on mahtunut vieraita, juhlia, pieniä reissuja ja vauvan kanssa ulkoilua. Vielä vähän aikaa sitten vauva valvotti muutamia öitä peräkkäin jolloin olin tosi väsynyt. Nyt kuitenkin pieni on alkanut nukkua jopa 6h yöunia, jonka myötä itekin jaksan tehdä enemmän! Yritän pikkuhiljaa aktivoitua blogin puolella kun arki on nyt "tutumpaa" ja siinä on jonkinlainen rytmi. Mutta nyt vuorossa on synnytyskertomus, ennen kuin unohdan miten kaikki kävi! ♥ En ehdi oikolukea tekstiä joten pahoittelut huonosta kielestä!


Noin kuusi viikkoa sitten oli mennyt päivä lasketun ajan yli ja olin vielä edellispäivänä varma että synnytys menee yliajalle. Mulla oli supistellut kipeästi jo melkein parin viikon ajan, joten aina supistusten tullessa ajattelin niiden menevän ohi. Supistelut tuli yleensä yöllä ja varsinkin aamuyöstä, eikä ne ollut mitenkään sietämättömiä joten pärjäsin ilman särkylääkettä. Olin kyllästynyt odottamiseen sillä ajattelin että vauva syntyisi viikon 38 käynnistyttyä, eli kahta viikkoa ennen laskettua aikaa. Laskettu aika koitti, ja päätin etten enää odottamalla odota synnytyksen käynnistymistä vaan koitan elää mahdollisimman normaalisti. Kävin kaupungilla kiertelemässä perjantai-iltana ja olo oli jotenkin omituinen, tuntui ettei ajatus kulje kunnolla. Mulla oli ollut synnytystä ennakoivia oireita jo parin viikon ajan ja vielä enemmän viikko ennen synnystystä. Googletin päivittäin synnytystä ennakoivia merkkejä.

En olisi koskaan uskonut, että päivä lasketun ajan yli pääsisin vihdoin tositoimiin. Lauantaiaamuna kello 8.15 heräsin kipeään supistukseen, mutta en tiennyt että synnytys oli käynnistynyt. Olin ladannut puhelimeen supistuksia kellottavan sovelluksen ja supistusten tihentyessä aloin kellottaa niitä. Sovellus laski supistuksen keston ja merkitsin sovellukseen supistusten voimakkuuden ja tiheyden. Supistukset alkoi melkeimpä heti aamulla tulla alle kymmenen minuutin välein. Alkuun supistukset tuntui asteikolla 1-10 (kuvassa oranssit pallot) alle viiden. Meikkasin ja taisin käydä suihkussa supistusten ollessa heikompia. Herätin poikaystävän yhdentoista jälkeen kun tiesin varmasti että synnytys on käynnissä. Supistukset tuli vaihtelevasti jopa parin-kolmen minuutin ja välillä hieman yli kymmenen minuutin välein. Laukut oli jo pakattu, ja suunnittelin että lähtisin sairaalaan kun kipu tuntuu asteikolla 1-10 kutosen verran. Kolmen maissa päivällä makasin sängyllä supistusten lamaannuttamana odottaen että ne menee ohi. Naama irvellä puristin tyynyä aina supistuksen tullessa ja kolmen jälkeen soitin jahkailun jälkeen sairaalaan kysyäkseni, että milloin pitää ja saa tulla (vaikka meille valmennuksessa sanottiin että ei tarvitse soittaa, vaan saa tulla heti kun siltä tuntuu). Poikaystävä alkoi olla kärsimätön ja kehoitti jo lähteä sairaalaan.

Soitettua sairaalaan sain samat ohjeet kuin synnytysvalmennuksessa, eli tulla kuin itsestä tuntuu. Ajattelin odottaa vielä jonkin aikaa niin että supistukset tulee parin minuutin välein ja tuntuu kipuasteikolla 6. Lopetin kellottamisen, ja kuuden maissa poikaystävä soitti taksin mun olon ollessa jo tuskainen. Taksissa supistukset tuntui heikommin ja olin varma että meidät käännytetään takaisin. Meitä alkoi jännittää ja molemmat istui hiljaa katsellen ulos pimenevää iltaa. En uskonut että oikeesti meille syntyisi kohta lapsi. Sairaalan pihassa aloin jänistää ja koitin hidastella sairaalaan sisälle menoa. Tiuskin jo kivusta ja jännityksestä mennessä sisään. Sairaalan käytävät oli pelottavan hiljaiset ja osasto oli aivan erilainen kun olin kuvitellut. Ruuhkaa ei ollut, enkä nähnyt yhtäkään muuta synnyttäjää. Pääsin makaamaan käyrille ja olin varma että meidät käännytetään takaisin sillä supistuksia ei kuitenkaan piirtyisi monitoriin. Kätilö teki tutkimuksen ja kertoi kohdunsuun olevan jo 5 cm auki. Hän ohjasi vaihtamaan sairaalavaatteet ylle ja siirtymään synnytyshuoneeseen. Sain kuulla että oon reippaasti pärjännyt kipujen kanssa kotona, sillä moni ensisynnyttäjä kuulemma siinä vaiheessa käy useampaan otteeseen näytillä sairaalassa.

Siirryttiin synnytyshuoneeseen joka oli paljon mukavempi mitä olin odottanut. Puolapuut, jumppapallo, iso amme ja oma WC toi rauhoitusta jännitykselle. Jäin odottamaan henkilökuntaa kieriskellen penkillä kivuissa. Ajattelin edelleen, että kipujen pitäisi olla kovempia jotta kannattaa ottaa puudutetta. Mulla oli ollut suunnitelmissa mennä ammeeseen loikoilemaan jos se helpottaisi kipuja joten hoitaja laittoi sen valmiiksi. Ammeen ollessa valmis lähdin sitä kohti mutten enää kivuilta voinut kävellä. Olin suunnitellut, että otan kivunlievitystä sitten vasta kun on pakko. Siinä vaiheessa kun kivut alkoi pyörryttää ja oksettaa siirryin vuoteeseen makaamaan. Pyysin puudutetta ja mua suositeltiin ottamaan kohdunkaulan puudutus. Puudutus lievitti supistuskipuja paljon ja tunsin olevani taivaassa kun kipu lievittyi. Käyrälle piirtyi supistuksia, mutta en tuntenut niitä kivuliaina. Kohdunsuu oli pian jo 10 cm auki ja siinä vaiheessa mietiskelin vielä että pärjäänkö ponnistusvaiheen ilman kivunlievitystä, sillä edellisestä puudutteesta alkoi tehot loppua. Oli kuitenkin liian myöhä ottaa epiduraalia ja olin suunnitellut etten sitä ota ennen kuin pakko. Kyselin kuinka kivulias ponnistusvaihe on ja mulle vastattiin että hyvin oon pärjännyt tähänkin asti, joten en välttämättä tarvitse enempää puudutetta.

Mulle suositeltiin pudendaalipuudutusta, jonka mieluusti otin varmuuden vuoksi. Seuraavaaksi ruvettiin puskemaan vauvaa pihalle. Huoneessa henkilökunta vaihtui ja ihmisiä pörräsi ympärillä useampi. Ponnistusvaihe oli kivuliaampi mitä kuvittelin ja mitä mulle sanottiin, ja huusinkin niin että käytäville varmasti kaikui. Ponnistusvaihe oli pitkä, 1,5 tuntia, mutta en ite huomannut sen kestoa. Ponnistusvaiheen lopulla mietin etten koskaan enään synnyttäisi. Viimeiset hetket sujui hitaammin ja hieman hankalemmin mitä alussa ja vaihetta nopeutettiin puhkaisemalla kalvot. Loppuvaihe oli yhtä huutoa ja vikinää, mutta pian lapsi olikin jo rinnalla. Minun rakas pieni tyttö. ♥ Tunsin pientä epäonnistumisen tunnetta koska olin ollut niin hidas, mutta hoitajat kertoi synnytyksen sujuneen hyvin. Tytön maatessa rinnalla olo oli tosi epätodellinen ja en uskonut tapahtunutta todeksi. Olin onnellinen että kaikki sujui hyvin ja myös jumalattoman onnellinen että se oli ohi.

2 kommenttia on "Synnytystarina"
  1. Vau, oot ollu tosi rohkee kun oot pärjänny noin hyvin kipujen kanssa! Ois kiva kuulla minkälaista arki on uuden vauvan kanssa! Kirjotat tietysti ihan oman jaksamisen kanssa mutta innolla ootan jo kuulumisisa!:)

    VastaaPoista
  2. Koitan mahollisiman pian kirjoitella enemmän viime ajoista ja ihan arjesta! :) kiitos sulle! :-)

    VastaaPoista