Puolivuotias

Reilu viikko sitten tyttö täytti jo puoli vuotta, ja sen jälkeen kasvu ja kehitys on jotenkin lähtenyt tosi vauhdilla eteenpäin. Oon kuullutkin että puolivuotiaasta 1-vuotiaaseen kehitys on tosi vauhdikasta, ja nyt oon saanut huomata sen itekin. Tää on mun mielestä ehkä parasta aikaa vauva-ajasta, vaikka en tiedäkään vielä millaista on tulevina kuukausina. Tykkäsin kyllä paijailla pientä vauvaa, joka ei hirveesti osannut vielä mitään, mutta tykkään vielä enemmän tästä ajasta, kun tyttö oppii jatkuvasti uutta ja kehitystä saa ihmetellä melkein joka päivä. ♥ Usein suren jo sitä että kohta tyttö on jo niin "iso" ja ei enää vauva. Tää vauva-aika menee aivan käsittämättömän nopeeta, ei varmaan mikään aika elämässä oo koskaan mennyt näin nopeeta. Oon myös huolissaan siitä, että oonko ottanut tarpeeksi valokuvia ja videoita ja tallentanut kaikkia näitä hetkiä muistiin. Entä jos mun kone kaatuu ja kaikki kuvat ja videot häviää? Tai entä jos puhelin tippuu ja kaikki kuvat menee sen mukana?

Puolenvuoden paikkeilla myös äitiyteen on saanut enemmpän itsevarmuutta ja tytön kanssa osaa olla jo paljon rennommin. Enään en ylivaro kaikkea, vaikka edelleen tarkka oonkin. Nyt uskallan jo antaa Panadolia jännittämättä, että pitääkö koko yö valvoa tytön vierellä sivuoireita tarkkaillen. :-D Alussa sitä myös enemmän ajatteli että mitä muut ajattelee, mutta nyt tiedän olevani vauvani paras asiantuntija. Tuntuu että tytön syntymästä on vasta muutamia viikkoja aikaa, kun viikot kuluu ihan huomaamatta. Ennen aina ihmettelin, että miten ne äitit ei muusta puhukaan kuin omista vauvoistaan, niiden uusista taidoista ja kaikesta vauvoihin liittyvästä. Mutta nyt ymmärrän täysin. Ei ole mitään niin ihanaa ja arvokasta koko maailmassa kuin oma lapsi. Äitiys muutti omaan napaan tuijottamisen ja elämän arvojärjestykset täysin. En tarkoita siis että pitäisi itsensä unohtaa täysin ja muita unelmia tai suunnitelmia ei saisi olla kun lapsi (ite ainakin tulisin hulluksi sillon...) vaan jotenkin elämä saa ihan uuden merkityksen kun täytyy tehdä parhaansa lapsen vuoksi. Saa ihan erilailla voimaa jaksaa kaikkien vaikeuksien läpi, koska on yksinkertaisesti pakko. On itellä paljon tärkeämpi olo tässä maailmassa kun tietää että on jollekin tärkein asia maailmassa (isejä väheksymättä). Ei voi vaan luovuttaa enään minkään suhteen, vaan on pakko tehdä kaikkensa lapsen vuoksi. Ja arvatkaa mikä kuulostaa jo varmaan oudolta! Mulla on synnyttämistä ja sairaalassaoloa ikävä. Kaipaan tosi usein synnyttämistä ja sitä aikaa, kun oli ne muutaman päivän sairaalassa vauvan kanssa. On tainnut pikkasen aika kullata muistot, ainakin kipujen osalta. Kaikkea muuta kaipaan, paitsi sitä kipua ja likaisuutta. Kaipaan sitä, kun sai jännittää vauvan syntymää ja ihastella häntä hänen synnyttyä. Laskea supistuksia ja odottaa sairaalaan lähtöä. Olkaa varuillanne naiset, synnytystä voi ruveta kaipaamaan... :-D

Voisin jatkaa aiheesta kirjoittelua loputtomiin, mutta ehkä jätän nää syvälliset pohdinnat tähän ja meen nukkumaan. Ja ps. kuvasin muuten My Dayn pari päivää sitten, jota täytyisi ruveta seuraavaksi editoimaan. Öitä!